torstai 21. kesäkuuta 2018

Juhannus on ihmisen parasta aikaa




Pari sanaa arjen pyörittämisestä rakentamisen keskellä ja juhannuksesta.

Aloitan arjesta, sillä tällä hetkellä edessäni odottaa pyykkikasa viikkamista. Kasa on oikeastaan vuori, mitä sitä kaartelemaan. Pesukoneen edessä odottaa pesua toinen vuori pyykkiä: neljää eri kokoa sukkaa, housua, paitaa, pyyhettä ja lakanaa. Tuntuu, että elämä on luetteloa paitsi rakennuksella tehtävistä töistä, myös kotona odottavasta sekamelkasta. Pyykit, tiskit, leikkaamaton nurmikko, einesruoka ja villakoirat ovat olleet ystäviemme talvesta kevääseen, tai nurmikko tosin vain kesällä. Kotona olevan kaaoksen kanssa on tänä talvena pitänyt opetella elämään ja sukkaparia kaivamaan puhtaiden pyykkien kasasta. Iltaisin uni on tullut pakottamatta, mutta ei ole ollut riittävää aamulla herätessä. Tämä vuosi on tuonut messulisää kasvoihin enkä usko, että olen niitä naisia 50-vuotiaana, jonka luullaan olevan tyttärensä sisko.

Messuvuoden sanotaan aina olevan hektinen ja täynnä hermojen kiristymistä, aikataulujen pettämistä ja lompakon tyhjenemistä. En tiedä muiden rakentajien arjesta tai messuvuodesta, mutta meillä messuvuoden rakentamisen kiire ei tarkoita vain talon rakentamista, vaan ainakin meidän osallamme kiire on ulottunut kaikkialle. Me vanhemmat käymme töissä 50 kilometrin päässä päivittäin ja kun rakentaa hartiapankilla, on aika totta vie kortilla. Messuvuoteen on kuulunut ilon aiheita ja haasteita siviilielämässäkin: olen vuoden sisällä valmistunut ja työskennellyt kolmessa eri työpaikassa, kolmella tyystin eri alalla. Lapset ovat onneksi pysyneet melko terveinä muutamaa flunssaa ja vatsapöpöä lukuunottamatta. Iso kiitos arjesta kuuluu Porin kaupungin päivähoidolle, joka on huolehtinut, hoitanut ja ruokkinut jälkikasvun ja antanut rutiinit päiviin. Viikonloppuisin ja aika usein iltaisin lapset ovat olleet mukana rakennuksella ja kuten sisustajamme Johanna totesi: "rakentajien lapset ovat aina kuin retkellä". Eväitä ja leluja on kuljetettu repussa raksalle ja raksalta kotiin. Meidän vanhempien pienet vapaahetket on jaettu lapsille, jotka elävät ihan samaa rakennusarkea kuin mekin. Ystävät ja kaverit ovat jääneet vähemmälle. Kaverisuhteiden toivotaan kestävän yhden messuvuoden, vaikka ketään ei olle ehditty nähdä. Ystävät ja toverit ovat mielessä usein, vaikka puhelin ei usein piippaisikaan. Kaikki panokset on laitettu talon rakentamiseen ja siihen, että saadaan lapsille kutakuinkin tasaiselta tuntuva arki. Se on tarkoittanut kotitöistä ja sosiaalisesta elämästä lipsumista rankalla kädellä. Toisaalta rakentaminen on sujunut aikataulussa eikä isoja yllätyksiä ole tullut. Rakentaminen siis on ollut melko lailla tasaista puurtamista. Tästä kuuluu kiitos miehelleni, joka on osannut aikatauluttaa ja budjetoida rakentamisen siihen malliin, että kaikesta on selvitty kunnialla.

Nyt kun messuihin on enää kaksi viikkoa aikaa, olo on kuitenkin melko hybridinen. Vielä on pieniä puunauksia tekemättä, maalitahrat hinkkaamatta lattioista, muutama puu istuttamatta ja asfaltti laittamatta. Lupauksen siitä, että elämä jatkuu rakentamisen jälkeen tavallisen tasaisena tuovat se, että lapsille on löytynyt hoitopaikka elokuulle, sähkötolpan kyljestä bongattu kirjastoauton pysähtymisaikataulu, joka on suunniteltu jo syksyä varten ja ajatus siitä, että elokuun iltoina ehtii tehdä jo muutakin kuin maalata, porata ja pyyhkiä loputonta rakennuspölyä.

Mitä tulee juhannukseen, se on ihmisen parasta aikaa. Ei tarvitse miettiä sen kummoisempia ruokia: uutta perunaa ja simppeliä ruokaa grilliin vaan. Ei tarvitse murehtia lahjoista eikä sukulaisvierailuista, ei liioin juhannussiivosta. Voi karauttaa mökille ja kuunnella Radio Suomea tyystin tyytyväisenä olotilaansa. Jonkin sisustuslehden jätin juuri ostamatta, jonka otsikot kertoivat, että vielä ehtii sisustaa mökin juhannuskuntoon. Ei sisusteta, ei puunata. Ollaan vaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kivaa, kun kävit ja kiva, jos jätät kommentin!